Me muutettiin! Mies sai uuden työpaikan pääkaupunkiseudulta, mikä on erinomainen juttu, sillä oma työpaikkani sijaitsee myös täällä. Hoitovapaa mahdollistikin muuton pohjanmaalle. No, vielä jatketaan hoitovapailua jonkin aikaa.
Pohjanmaalla oli parasta vaihtelu, uuden paikkakuntakulttuurin oppiminen, harjoittelumahdollisuus tilalla sekä ystävät. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen muutosta Helsinkiin, sillä isovanhemmat asuvat huomattavasti lähempänä. Täällä asuu myös joukko ystäviä, jotka tänne jäivät ennen pohjanmaan muuttoa. Helsingin liikennekulttuurikin näyttää nyt ihanan valoisalta Seinäjoen jälkeen. Kuntalisä ja leikkipuistopalvelutkin ovat hyviä.
Tästä on hyvä aloittaa syksy. Ilmoittauduin vapaasäestyksen kurssille sekä joihinkin nlp-viikonloppuihin aikuisopistolla. Aloitin, myös jäsenyyden Elixiassa, missä lapsiparkkipalvelut vaikuttivat parhaimmilta. Jeiii, uuden alkua!
torstai 22. elokuuta 2013
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Ruokailuhaasteita
Puuro jää pöydälle, äiti koittaa houkutella syömään, tulee tiukka ei. Toinen tuputusyritys, nyt tulee itku. Tjaah, ei näytä uppoavan. Ensi kerta ruokailuun on vasta päivällä, onkohan tyttö aivan huonolla tuulella siihen asti, miettii äiti huolestuneena. Itku jatkuu vaikka ruokailu jää, syliin pitäisi päästä. Äiti pakkaa tavaroita mukaan, jotta päästään lähtemään, itku loppuu kun päästää ovesta ulos. Aamupäiväkerhossa ei itkua näy, vaan meininki on iloinen. Lounas uppoaakin tosi hyvin ja ihan itse syötynä.
Aika normimeininkiä meillä viime aikoina, ei voi muuta kuin katsoa peiliin. Takaraivossa on hyyyvin vahva alitajuinen käsitys siitä että lapsen pitää syödä joka kerta hyvin, vaikka toisaalta moni muu lähde viittaa siihen, että lapsen ruokailusäätely toimii kyllä, vaikka välillä tulisi syötyä vähemmänkin (tai ei lainkaan). Eräs neuvolantäti oli sanonut osuvasti: Aikuinen päättää mitä syödään, lapsi päättää kuinka paljon. Tuo jälkimmäinen lause pääsee itseltä usein unohtumaan.
Ruokaa menee hukkaan, mikä tuntuu ilkeältä, kun on maatalousalalla huomannut konkreettisesti kuinka paljon työtä sen ruoan eteen täytyy oikeasti tehdä. No, ehkä ne tähteet voi sitten syödä itse ;).
Kyselin kokemuksia lapsen syöttämisestä tai syöttämättä jättämisestä eräältä äitipalstalta. Sormiruokailijoiden äidit kertoivat, että lapsi saattaa syödä jonain päivänä vain joillakin lusikallisilla, mutta toisena päivänä sitä voi upota monta lautasellista. Tämä rauhoitti mieltä ja alan olla enemmän sitä mieltä, että voisin vähentää vihdoin sitä ruuan tuputusta ja houkuttelua syömiseen erilaisilla vippaskonsteilla (Kuten pingu-videoiden katselulla samaan aikaan, kun tungetaan puuroa naamariin, tunnustan...).
Motivaatio lapsen vapaaseen ruokailuun tulee ehkä eniten omasta painonhallinnasta. Onhan se oikeasti aika rasittavaa, että jos ei laske säännöllisesti niitä helekutin kaloreita, niin paino rupeaa AINA nousemaan. Oma kylläisyyssäätely toimii vasta, kun on tupannut itsensä niin täyteen, että vastaavalla määrällä olisi ruokkinut kaksi afrikkalaiskylää. Nottinghamissa tehdyt tutkimustulokset antavat nimittäin viitteitä siitä, että sormiruokailu voisi helpottaa aikuisiän painonhallintaa, sillä lapset oppivat pitämään terveellisimmistä ruokavaihtoehdoista. (Suomenkielinen lähde, englanninkielinen lähde). Sormiruokailevat pitivät myös vähemmän makeasta... (Nimim. sokerirotta.)
Täytyypä neuvotella asiasta toisen lapsen syöttämisestä vastuussa olevan henkilön kanssa. Toivottavasti löydetään asialle joku hyvä ratkaisu.
Aika normimeininkiä meillä viime aikoina, ei voi muuta kuin katsoa peiliin. Takaraivossa on hyyyvin vahva alitajuinen käsitys siitä että lapsen pitää syödä joka kerta hyvin, vaikka toisaalta moni muu lähde viittaa siihen, että lapsen ruokailusäätely toimii kyllä, vaikka välillä tulisi syötyä vähemmänkin (tai ei lainkaan). Eräs neuvolantäti oli sanonut osuvasti: Aikuinen päättää mitä syödään, lapsi päättää kuinka paljon. Tuo jälkimmäinen lause pääsee itseltä usein unohtumaan.
Ruokaa menee hukkaan, mikä tuntuu ilkeältä, kun on maatalousalalla huomannut konkreettisesti kuinka paljon työtä sen ruoan eteen täytyy oikeasti tehdä. No, ehkä ne tähteet voi sitten syödä itse ;).
Kyselin kokemuksia lapsen syöttämisestä tai syöttämättä jättämisestä eräältä äitipalstalta. Sormiruokailijoiden äidit kertoivat, että lapsi saattaa syödä jonain päivänä vain joillakin lusikallisilla, mutta toisena päivänä sitä voi upota monta lautasellista. Tämä rauhoitti mieltä ja alan olla enemmän sitä mieltä, että voisin vähentää vihdoin sitä ruuan tuputusta ja houkuttelua syömiseen erilaisilla vippaskonsteilla (Kuten pingu-videoiden katselulla samaan aikaan, kun tungetaan puuroa naamariin, tunnustan...).
Motivaatio lapsen vapaaseen ruokailuun tulee ehkä eniten omasta painonhallinnasta. Onhan se oikeasti aika rasittavaa, että jos ei laske säännöllisesti niitä helekutin kaloreita, niin paino rupeaa AINA nousemaan. Oma kylläisyyssäätely toimii vasta, kun on tupannut itsensä niin täyteen, että vastaavalla määrällä olisi ruokkinut kaksi afrikkalaiskylää. Nottinghamissa tehdyt tutkimustulokset antavat nimittäin viitteitä siitä, että sormiruokailu voisi helpottaa aikuisiän painonhallintaa, sillä lapset oppivat pitämään terveellisimmistä ruokavaihtoehdoista. (Suomenkielinen lähde, englanninkielinen lähde). Sormiruokailevat pitivät myös vähemmän makeasta... (Nimim. sokerirotta.)
Täytyypä neuvotella asiasta toisen lapsen syöttämisestä vastuussa olevan henkilön kanssa. Toivottavasti löydetään asialle joku hyvä ratkaisu.
torstai 27. kesäkuuta 2013
Erilaisuuden hyväksymisestä
Päivän filosofinen purkaus. Me ollaan kaikki niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Kaikilla on jonkinlaisia tarpeita, joiden tyydyttämiseen tarvitaan muita ihmisiä. Mielenkiintoista on se, mitä tapahtuu, kun toinen ihminen estää tarpeen toteutumisen. Silloin ihmisten välille syntyy konflikti ja usein konflikti voi johtua erilaisuudesta.
Mulla on tarve auttaa ihmisiä ja tarve tulla myös kuulluksi ja ymmärretyksi. Eräässä ihmissuhteessa toteutin tarvettani auttaa, kun kuuntelin ystäväni valitusta hänen vaikeasta elämäntilanteestani. Vähitellen tilanne kuitenkin pitkittyi ja aloin tuntea jo oloni likakaivoksi. Tilanne turhautti siksi, että valitus ei itseasiassa tuntunut auttavan ystävääni yhtään, sillä jos jokin asia sai ratkaisun toinen tuli tilalle. Suurin ongelma kuitenkin lieni se, etten kokenut itse tulevani vastavuoroisesti kuulluksi ja ymmärretyksi. Rohkaistuin ottamaan asian esille ja kertomaan siitä hänelle. Toivoin, että hän kysyisi minulta enemmän kysymyksiä. Minulle on ominaista, että jos keskustelukumppani ei kysy, vaan puhuu enimmäkseen omasta elämästään, oletan, ettei hän ole minun elämästäni kovin kiinnostunut. Hän taas toivoi, että puhuisin oma-aloitteisemmin, sillä hänellä on se mielikuva, että jos toinen ei kerro, hän ei välttämättä halua puhua omasta elämästään. Opettavaista, näimme asiat vaan niin erilaisella tavalla.
Kumman näkökulma on sitten "oikea"? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla oma-aloitteisia polottajia vai pitäisikö ihmisten esittää enemmän kysymyksiä kiinnostumisen merkiksi? No ei kumpikaan. Ehkäpä ratkaisuna on kultainen keskitie kahden eriluonteisen ihmisen välille. Mutta ennen kuin sitä keskitietä voi määrittää, on nostettava erilaisuudesta aiheutuvat ongelmat pöydälle. Se ei ole kovin helppoa, huomattavasti helpompaa on demonisoida toisen ihmisen käyttäytyminen, vaikkapa puhumalla hänestä selän takana. Se helpottaa oloa, sillä toisen käyttäytymismalli vaikuttaa valituksen jälkeen "huonommalta" - mutta onko se kovin rakentavaa?
Erilaiset ihmiset voivat tiedostaa toisen luonteenpiirteet, jotka poikkeavat huomattavasti omastaan. Me näemme asiat niin eri tavalla, että sitä on hankala välillä nähdä. Paras tapa lienee kysyä, miltä pallo sinun puoleltasi oikein näyttää. (Ja jos toinen ei näytä kysyvän vastaavasti pallonpuoliskostasi, paras tapa lienee vaan polottaa ;D).
Lesson learned, thank you.
Mulla on tarve auttaa ihmisiä ja tarve tulla myös kuulluksi ja ymmärretyksi. Eräässä ihmissuhteessa toteutin tarvettani auttaa, kun kuuntelin ystäväni valitusta hänen vaikeasta elämäntilanteestani. Vähitellen tilanne kuitenkin pitkittyi ja aloin tuntea jo oloni likakaivoksi. Tilanne turhautti siksi, että valitus ei itseasiassa tuntunut auttavan ystävääni yhtään, sillä jos jokin asia sai ratkaisun toinen tuli tilalle. Suurin ongelma kuitenkin lieni se, etten kokenut itse tulevani vastavuoroisesti kuulluksi ja ymmärretyksi. Rohkaistuin ottamaan asian esille ja kertomaan siitä hänelle. Toivoin, että hän kysyisi minulta enemmän kysymyksiä. Minulle on ominaista, että jos keskustelukumppani ei kysy, vaan puhuu enimmäkseen omasta elämästään, oletan, ettei hän ole minun elämästäni kovin kiinnostunut. Hän taas toivoi, että puhuisin oma-aloitteisemmin, sillä hänellä on se mielikuva, että jos toinen ei kerro, hän ei välttämättä halua puhua omasta elämästään. Opettavaista, näimme asiat vaan niin erilaisella tavalla.
Kumman näkökulma on sitten "oikea"? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla oma-aloitteisia polottajia vai pitäisikö ihmisten esittää enemmän kysymyksiä kiinnostumisen merkiksi? No ei kumpikaan. Ehkäpä ratkaisuna on kultainen keskitie kahden eriluonteisen ihmisen välille. Mutta ennen kuin sitä keskitietä voi määrittää, on nostettava erilaisuudesta aiheutuvat ongelmat pöydälle. Se ei ole kovin helppoa, huomattavasti helpompaa on demonisoida toisen ihmisen käyttäytyminen, vaikkapa puhumalla hänestä selän takana. Se helpottaa oloa, sillä toisen käyttäytymismalli vaikuttaa valituksen jälkeen "huonommalta" - mutta onko se kovin rakentavaa?
Erilaiset ihmiset voivat tiedostaa toisen luonteenpiirteet, jotka poikkeavat huomattavasti omastaan. Me näemme asiat niin eri tavalla, että sitä on hankala välillä nähdä. Paras tapa lienee kysyä, miltä pallo sinun puoleltasi oikein näyttää. (Ja jos toinen ei näytä kysyvän vastaavasti pallonpuoliskostasi, paras tapa lienee vaan polottaa ;D).
Lesson learned, thank you.
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
Suvi-illan pyöräily
Kesä etenee ja tuo kaikenlaisia pohdintoja päähän. On tullut tehtyä kaikenlaista kotiäippäilyn lisäksi.
Liikunnan kesän päätavoite, ihka ensimmäinen Suvi-Illan pyöräily (92 km), tuli pyöräiltyä kesäkuun puolessavälissä. Reitti oli kiva, sää suosiollinen ja tielle karanneet lampaat alkumatkasta toivat hieman ulkomaantunnelmaa. Tuli niin Irlanti mieleen, jossa olen työskennellyt nuorempana. Toki asia oli epäonninen lampaiden omistajien kannalta. Pääasia ajossa oli, että pääsin maaliin. Tämä voi olla hyvinkin potentiaalinen ikineuvos -kuntopyöräily, sillä matka on sopivan haastava (pakko treenata) ja Forssa sijaitsee mukavia sukulaisia lähellä, mutta kohtuullisen matkan päässä kotoa.
Järjestelyt toimivat kohtuu hyvin, mutta kehitettävääkin toki löytyi. Ensimmäinen juomapiste löytyi 19 km:n päästä, toinen 56 km:n päästä. Tämän jälkeen ei esitteessä ollut lainkaan mainintaa juomapisteistä, mutta yksi löytyi yllättäen vielä 84 km:n kohdalla. Yleensä juomapisteiden tiheys pitäisi mielestäni lisääntyä kisan loppua kohden mennessä, tässä kävi vähän toisinpäin. Kävin matkan varrella kyläkaupassa 53 km:n kohdalla ostamassa vähän evästä (retkihän tuo kisa mulle enemmän oli, kun tavoite oli vain läpipääsy), sillä en tiennyt mitä syötävää seuraavalla taukopaikalla tarjottaisiin. Mielestäni olisi hyvä idea tehdä kyläkauppiaan kanssa yhteistyötä ja asettaa sinne taukopaikka, jolloin kilpailijat voisivat tarvittaessa ostaa täydennyksiä jos kilpaeväät eivät riittäisi. (Kilpailueväänä oli mm. Danonen jogurttijuomaa, mikä ei minunlaiselleni laktoosi-intolerantikolle sovellu lainkaan.)
Suurin miinus kisassa oli mitättömän oloinen maalialue. Tien laidalla oli sirulukijakehikko, johon yksi maalinhoitaja minut opasti, eikä paikalla ollut lainkaan yleisöä tai edes kylttiä "maali". Tuli vähän semmonen olo, että tässäkös tämä nyt oli. Kysyin ihan oikeasti kilpatoverilta että tultiinko me nyt maaliin :D. Ehkä tätä urheilujuhlan tuntua voisi jotenkin kehittää tässä kisassa. Ymmärrän kyllä, että maaliintulo ei voinut olla stadikalla, sillä juoksu lähti jo sieltä, eikä tilaa ollut. Maali voitaisiin kuitenkin järjestää paikalle, mihin yleisön on helppo tulla kannustamaan. (Parkkipaikkoja ja tilaa löytyy myös tien sivusta.) Kisasta jäi kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä fiilis, sillä polkeminen tuntui rennolta. Jouduin rauhallisentahtisena polkemaan suuren osan matkasta yksin sen jälkeen, kun lyhyemmän matkan polkijat kääntyivät eri suuntaan. Jaksoin kuitenkin silti hyvin, vaikka vastatuultakin oli matkassa.
Seuraava tavoite on hieman hämärän peitossa. Menen viikonloppuna Pia
Sundstedtin ohjaamalla pyöräilyleirille Norrvallaan på svenska. Ganska spännande, tycker jag! :) Motivaatio on ollut liikunnan osalta hieman matalapaineessa tavoitteen puutteen takia, mutta ehkä viikonloppu tuo jonkinlaista uutta inspistä kehiin... Bottniacyclingen olisi yksi potentiaalinen tavoite, mutta täytyy vähän katsoa päivä kerrallaan mitä selkä sanoo asiasta...
Liikunnan kesän päätavoite, ihka ensimmäinen Suvi-Illan pyöräily (92 km), tuli pyöräiltyä kesäkuun puolessavälissä. Reitti oli kiva, sää suosiollinen ja tielle karanneet lampaat alkumatkasta toivat hieman ulkomaantunnelmaa. Tuli niin Irlanti mieleen, jossa olen työskennellyt nuorempana. Toki asia oli epäonninen lampaiden omistajien kannalta. Pääasia ajossa oli, että pääsin maaliin. Tämä voi olla hyvinkin potentiaalinen ikineuvos -kuntopyöräily, sillä matka on sopivan haastava (pakko treenata) ja Forssa sijaitsee mukavia sukulaisia lähellä, mutta kohtuullisen matkan päässä kotoa.
Järjestelyt toimivat kohtuu hyvin, mutta kehitettävääkin toki löytyi. Ensimmäinen juomapiste löytyi 19 km:n päästä, toinen 56 km:n päästä. Tämän jälkeen ei esitteessä ollut lainkaan mainintaa juomapisteistä, mutta yksi löytyi yllättäen vielä 84 km:n kohdalla. Yleensä juomapisteiden tiheys pitäisi mielestäni lisääntyä kisan loppua kohden mennessä, tässä kävi vähän toisinpäin. Kävin matkan varrella kyläkaupassa 53 km:n kohdalla ostamassa vähän evästä (retkihän tuo kisa mulle enemmän oli, kun tavoite oli vain läpipääsy), sillä en tiennyt mitä syötävää seuraavalla taukopaikalla tarjottaisiin. Mielestäni olisi hyvä idea tehdä kyläkauppiaan kanssa yhteistyötä ja asettaa sinne taukopaikka, jolloin kilpailijat voisivat tarvittaessa ostaa täydennyksiä jos kilpaeväät eivät riittäisi. (Kilpailueväänä oli mm. Danonen jogurttijuomaa, mikä ei minunlaiselleni laktoosi-intolerantikolle sovellu lainkaan.)
Suurin miinus kisassa oli mitättömän oloinen maalialue. Tien laidalla oli sirulukijakehikko, johon yksi maalinhoitaja minut opasti, eikä paikalla ollut lainkaan yleisöä tai edes kylttiä "maali". Tuli vähän semmonen olo, että tässäkös tämä nyt oli. Kysyin ihan oikeasti kilpatoverilta että tultiinko me nyt maaliin :D. Ehkä tätä urheilujuhlan tuntua voisi jotenkin kehittää tässä kisassa. Ymmärrän kyllä, että maaliintulo ei voinut olla stadikalla, sillä juoksu lähti jo sieltä, eikä tilaa ollut. Maali voitaisiin kuitenkin järjestää paikalle, mihin yleisön on helppo tulla kannustamaan. (Parkkipaikkoja ja tilaa löytyy myös tien sivusta.) Kisasta jäi kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä fiilis, sillä polkeminen tuntui rennolta. Jouduin rauhallisentahtisena polkemaan suuren osan matkasta yksin sen jälkeen, kun lyhyemmän matkan polkijat kääntyivät eri suuntaan. Jaksoin kuitenkin silti hyvin, vaikka vastatuultakin oli matkassa.
Seuraava tavoite on hieman hämärän peitossa. Menen viikonloppuna Pia
Sundstedtin ohjaamalla pyöräilyleirille Norrvallaan på svenska. Ganska spännande, tycker jag! :) Motivaatio on ollut liikunnan osalta hieman matalapaineessa tavoitteen puutteen takia, mutta ehkä viikonloppu tuo jonkinlaista uutta inspistä kehiin... Bottniacyclingen olisi yksi potentiaalinen tavoite, mutta täytyy vähän katsoa päivä kerrallaan mitä selkä sanoo asiasta...
tiistai 11. kesäkuuta 2013
Perhepäivähoito alkoi
Nyt alkoi uusi etappi koettu pikkuneidin elämässä. Perhepäivähoito alkoi! Olen tähän asti käynyt tekemässä lyhyitä työpäiviä lapsiparkin avulla, mutta saatiin vihdoin ihan oikea hoitopaikka 10 päivää kuukaudessa. Käytiin tutustumassa hoitopaikkaan eilen parin tunnin ajan. Tänään jätettiin isännän kanssa tytteli hoitoon aamupäiväksi. Kovin oli totinen ilme, kun lähdimme pois. Onneksi puolen päivän aikaan hakiessa tyttö naureskeli hoitajallekin ja vaikutti kovin tyytyväiseltä. Hoitaja varoitteli, että lapsi voi olla hoitopäivien jälkeen tavallista väsyneempi. Uni tulikin heti puolen päivän jälkeen, vaikka viime päivinä unen tulon kanssa on ollut hieman taistelua. Kotona oli kyllä aamulla kummallinen tunne lapsen hoitoonjättämisen jälkeen. Mietin mitä tekisin, kaiken maailman kuntoilusuunnitelmat pyörivät jo mielessä. No.. Nukuin tunnin. Ja pyöräilin kuntosalille ja takaisin irtisanomaan sopimukseni määräajan jälkeen (mitään en salilla ehtinyt tekemään :D).
Hoitoon vienti tuntuu kyllä jotenkin ihmeellisen vaivattomalta. Aamupalaakaan ei tarvitse syöttää, vaippa vaihtoon vaan ja tytteli hoitopaikkaan. Lapsiparkkiin mennessä on täytynyt miettiä kaikki ruuat, lusikat ja ruokalaput, mutta hoitopaikasta saa melkein kaiken (paitsi tietenkin vaipat ja vaihtovaatteet.). Ja tokihan se on kiva, että tyttö pääsee ulkoilemaan. Lapsiparkissa tuo puuhastelu tapahtuu vain sisällä.
Osa-aikatyön tekeminen hoitovapaalla on kyllä mielestäni mieltä virkistävää. Samalla saa pehmeän laskun työelämään. Ainut huono puoli vaan on talous, jonka takia yleensä sitä työtä tehdään. Nyt se on vähän toisinpäin. Menetetyn hoitorahan ja hoitomaksujen jälkeen saatu käteen jäävä raha palkasta on vähemmän kuin hoitoraha ennen osa-aikatöitä. No, mä en näitä töitä rahan takia tee vaan kokemuksen, mutta voin uskoa miksi osa-aikatyö on usein pienten lasten äitien kohdalla vähemmän kiinnostava vaihtoehto.
Hoitoon vienti tuntuu kyllä jotenkin ihmeellisen vaivattomalta. Aamupalaakaan ei tarvitse syöttää, vaippa vaihtoon vaan ja tytteli hoitopaikkaan. Lapsiparkkiin mennessä on täytynyt miettiä kaikki ruuat, lusikat ja ruokalaput, mutta hoitopaikasta saa melkein kaiken (paitsi tietenkin vaipat ja vaihtovaatteet.). Ja tokihan se on kiva, että tyttö pääsee ulkoilemaan. Lapsiparkissa tuo puuhastelu tapahtuu vain sisällä.
Osa-aikatyön tekeminen hoitovapaalla on kyllä mielestäni mieltä virkistävää. Samalla saa pehmeän laskun työelämään. Ainut huono puoli vaan on talous, jonka takia yleensä sitä työtä tehdään. Nyt se on vähän toisinpäin. Menetetyn hoitorahan ja hoitomaksujen jälkeen saatu käteen jäävä raha palkasta on vähemmän kuin hoitoraha ennen osa-aikatöitä. No, mä en näitä töitä rahan takia tee vaan kokemuksen, mutta voin uskoa miksi osa-aikatyö on usein pienten lasten äitien kohdalla vähemmän kiinnostava vaihtoehto.
 |
| Pikku-joogi perhepäivähoitolainen |
perjantai 31. toukokuuta 2013
Liikennettä ja paikallisia nähtävyyksiä
Jumpassa ja kirjastossa käyty tänään, pikkuinen nukkuu pyöräilykärryssä kypärä naamalla. Koitin kerran ottaa kypärän siltä lenkin jälkeen pois, heräsi siihen paikkaan, joten olen nähnyt viisaammaksi pitää sen päällä. Unien jälkeen pienellä on hiukka kypäränrantua otsassa, mutta hyvin näyttää uni maistuvan.
Viime aikoina on tullut tehtyä kaikenlaista, hyvät ilmat ovat tuoneet uutta energiaa. Ihmiset vaikuttaa hyväntuulisimmilta. Liikenteessäkin autoilija vilkuttaa takaisin kun näytän sille pyöräilijänä kädellä että sen pitäisi väistää. (Paikallisista autoilijoista ei valitettavasti ikinä tiedä tajuavatko väistää vai ei.) Se ottaa hiukka tässä maakunnassa hermoon, mutta eipä muuallakaan kovin paljon viisaampia autoilijoita ole. (Paitsi Ylivieskassa, siellä on aivan ihme meininki - autot väistää vaikka suojatietä ei olisi lähimaillakaan! Erään tapaamani henkilön mukaan kunnian Ylivieskan autoilukulttuurista ansaitsee paikallinen autokoulu.) Niin ja toisaalta eipä pyöräilijätkään ole aina liikennesääntökirjaopin priimuksia, joten molemmilta löytyy varmasti petrattavaa.
Käytiin viime viikonloppuna Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurin kyläkaupassa - wo hou! Ähtäri yllätti positiivisesti, Tuuri oli mun mielestäni "ei ny niin erikoinen". Ähtärissä oli kolmen kilometria ympäri kiertävä lenkki, jonka puolivälistä löytyi kahvila. Makkaranpaistopaikkoja ja eväspöytiä oli paljon tosi ihanilla paikoilla, joten ensi kerralla ottaisin omat grillieväät mukaan. Pikkunen tykkäsi katsella eläimiä matkakärreistä käsin, paikalta löytyi myös vetokärrejä. Reitti oli hiekkainen, joten matkakärrit eivät olleet tarkoitukseen aivan parhaat, mutta ihan kohtalaiset kuitenkin. (Varsinkin kun mies ne kärrit työnsi). Tuurista mulle tuli mieleen lähinnä vanhanmallinen Citymarket parilla koristemonumentilla. Keskisen talo näytti hulppealta takapihan suihkulähteineen, siinä oli kai se suurin nähtävyys sen matkailukohteen osalta.
Viime aikoina on tullut tehtyä kaikenlaista, hyvät ilmat ovat tuoneet uutta energiaa. Ihmiset vaikuttaa hyväntuulisimmilta. Liikenteessäkin autoilija vilkuttaa takaisin kun näytän sille pyöräilijänä kädellä että sen pitäisi väistää. (Paikallisista autoilijoista ei valitettavasti ikinä tiedä tajuavatko väistää vai ei.) Se ottaa hiukka tässä maakunnassa hermoon, mutta eipä muuallakaan kovin paljon viisaampia autoilijoita ole. (Paitsi Ylivieskassa, siellä on aivan ihme meininki - autot väistää vaikka suojatietä ei olisi lähimaillakaan! Erään tapaamani henkilön mukaan kunnian Ylivieskan autoilukulttuurista ansaitsee paikallinen autokoulu.) Niin ja toisaalta eipä pyöräilijätkään ole aina liikennesääntökirjaopin priimuksia, joten molemmilta löytyy varmasti petrattavaa.
Käytiin viime viikonloppuna Ähtärin eläinpuistossa ja Tuurin kyläkaupassa - wo hou! Ähtäri yllätti positiivisesti, Tuuri oli mun mielestäni "ei ny niin erikoinen". Ähtärissä oli kolmen kilometria ympäri kiertävä lenkki, jonka puolivälistä löytyi kahvila. Makkaranpaistopaikkoja ja eväspöytiä oli paljon tosi ihanilla paikoilla, joten ensi kerralla ottaisin omat grillieväät mukaan. Pikkunen tykkäsi katsella eläimiä matkakärreistä käsin, paikalta löytyi myös vetokärrejä. Reitti oli hiekkainen, joten matkakärrit eivät olleet tarkoitukseen aivan parhaat, mutta ihan kohtalaiset kuitenkin. (Varsinkin kun mies ne kärrit työnsi). Tuurista mulle tuli mieleen lähinnä vanhanmallinen Citymarket parilla koristemonumentilla. Keskisen talo näytti hulppealta takapihan suihkulähteineen, siinä oli kai se suurin nähtävyys sen matkailukohteen osalta.
torstai 23. toukokuuta 2013
Lehmänhajuisia terkkuja!
Hyvin osa-aikaista karjakon hommaa on tullut tehtyä jo kohta parisen kuukautta ja kyllä se tuntuu kivalta hommalta. Lehmät on vaan niin ihania.
Tilalla on lypsyrobotti, joka tarkoittaa sitä, että lypsy tapahtuu täysin automaattisesti ilman ihmisen apua. Lehmät menevät itsenäisesti "lypsykoppiin". He voivat olla vapaana pihatossa ja valita lypsyaikansa itse. Lypsykopissa he saavat siellä omakohtaisen annoksen väkirehua, joka tietokoneeseen on syötetty (väkirehu on viljapohjaista herkkua lehmille, jota syödään karkearehun lisäksi). Jaa miksikö siellä sitten tarvitaan lainkaan ihmisiä? Monenlaista hommaa kyllä riittää. Lehmät ovat omia persooniaan, eivätkä kaikki välttämättä jaksa mennä koppiin palkintorehusta huolimatta, siksi niitä täytyy vähän kannustaa sinne. Toisien utareet taas ovat sen mallisia, että robottia täytyy vähän opastaa lypsytilanteessa. Lisäksi parsia pitää siivota, kiimoja tarkkailla oikean siemennysvaiheen löytämiseksi ja vesikuppeja putsailla. Ja eikä vähäisimpänä asiana, lehmillä pitää olla aina hyvälaatuista karkearehua tarjolla. (Mitä paremmin ne syö, sitä paremmin ne lypsävät.) Monenmoista muutakin hommaa kyllä riittää. Kevät on erityisen kiireistä kylvöhommien takia.
Jokaisessa työn aloittamisessa tunnistan kolme vaihetta. Ensin kaikki on uutta ja ihmeellistä mutta opastus hyvää, tämän jälkeen pitäisi jo vähän osata jotain mutta olo on avuton. Tämän jälkeen asiat rupevat jo vähän sujumaan ja työ tuntuu kivalta (taidan olla aloittamassa tätä vaihetta, saan tehdä jo asioita itsenäisemmin), sitten kun oppiminen loppuu tulee kyllästyminen. (Onneksi tässä hommassa on vielä monta asiaa opittavana.)
Olen tehnyt lyhyttä, vain 4,5 tunnin päiviä. Toivotaan, että pikkuneitin hoito 2 kertaa viikossa onnistuisi, jotta voisin tehdä kokonaisia vuoroja. Neiti kyllä viihtyy lapsiparkissakin hyvin, mutta leikkitoverit vaihtuvat päivittäin, mikä voi vähän ressata pientä neitiä. Onneksi lapsiparkin pitäjä on aina sama ja syliä on tarjolla, jos joku pelottaa. (Tänään parkissa oli villi poika, jota neiti vähän pelkäsi.)
Tilalla on lypsyrobotti, joka tarkoittaa sitä, että lypsy tapahtuu täysin automaattisesti ilman ihmisen apua. Lehmät menevät itsenäisesti "lypsykoppiin". He voivat olla vapaana pihatossa ja valita lypsyaikansa itse. Lypsykopissa he saavat siellä omakohtaisen annoksen väkirehua, joka tietokoneeseen on syötetty (väkirehu on viljapohjaista herkkua lehmille, jota syödään karkearehun lisäksi). Jaa miksikö siellä sitten tarvitaan lainkaan ihmisiä? Monenlaista hommaa kyllä riittää. Lehmät ovat omia persooniaan, eivätkä kaikki välttämättä jaksa mennä koppiin palkintorehusta huolimatta, siksi niitä täytyy vähän kannustaa sinne. Toisien utareet taas ovat sen mallisia, että robottia täytyy vähän opastaa lypsytilanteessa. Lisäksi parsia pitää siivota, kiimoja tarkkailla oikean siemennysvaiheen löytämiseksi ja vesikuppeja putsailla. Ja eikä vähäisimpänä asiana, lehmillä pitää olla aina hyvälaatuista karkearehua tarjolla. (Mitä paremmin ne syö, sitä paremmin ne lypsävät.) Monenmoista muutakin hommaa kyllä riittää. Kevät on erityisen kiireistä kylvöhommien takia.
Jokaisessa työn aloittamisessa tunnistan kolme vaihetta. Ensin kaikki on uutta ja ihmeellistä mutta opastus hyvää, tämän jälkeen pitäisi jo vähän osata jotain mutta olo on avuton. Tämän jälkeen asiat rupevat jo vähän sujumaan ja työ tuntuu kivalta (taidan olla aloittamassa tätä vaihetta, saan tehdä jo asioita itsenäisemmin), sitten kun oppiminen loppuu tulee kyllästyminen. (Onneksi tässä hommassa on vielä monta asiaa opittavana.)
Olen tehnyt lyhyttä, vain 4,5 tunnin päiviä. Toivotaan, että pikkuneitin hoito 2 kertaa viikossa onnistuisi, jotta voisin tehdä kokonaisia vuoroja. Neiti kyllä viihtyy lapsiparkissakin hyvin, mutta leikkitoverit vaihtuvat päivittäin, mikä voi vähän ressata pientä neitiä. Onneksi lapsiparkin pitäjä on aina sama ja syliä on tarjolla, jos joku pelottaa. (Tänään parkissa oli villi poika, jota neiti vähän pelkäsi.)
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Dunning-Kruger-ilmiön kautta äiti-ilmiöön
Törmäsin mielenkiintoiseen sanaan, Dunning-Kruger-ilmiöön, lukiessani Piippo & Peltolan kirjaa "Kantapään kautta - Kirja rohkeista epäonnistumisista". Mielenkiintoinen kirja muuten, joka kannustaa yrittämään vaikka välillä erehtyisikin.
Suora lainaus kirjasta: "Dunning-Kruger-ilmiöksi sanotaan sitä, ettei tietämätön ymmärrä ymmärtävänsä vähän. Ihminen, jolla oikeasti olisi tietoa, arvioi tietotasonsa tavallista alemmaksi." Siksiköhän mulla on välillä niin tietämätön olo oman alani asioista, vaikka olen opiskellut niitä niin monta vuotta. Ja toisinpäin, ne asiat jotka mielestäni handlaan hyvin - esim. lapsenkasvatus - mitenköhän sen laita on ihan oikeasti? Kas siinä päivän pohdintaa... Tuo oli kyllä niin hyvä sana, että se oli pakko kirjoittaa ylös.
Lapsenkasvatuksessa tulee varmasti tehneeksi jonkinlaisia virheitä, mutta yhtä varmaa on, että tekee jotain oikein. Mietin lasten hoitoon viemistäkin toisaalta kasvatuksellisten riskien hajauttamisena. Hoitaja on ehkä parempi kasvatuksellisesti jossain ja minä taas parempi jossain toisessa asiassa. Ehkä lapsen hoitoon vieminen hajauttaa sitä riskiä, jolla estetään se, että lapsi saisi aina järjestelmällisen epäonnistunutta kasvatusta samassa asiassa. Esimerkiksi hoitaja voi aina revetä, kun lapsi pelleilee pöydässä. Kotona pelleilylle ei kuitenkaan naureta (eipä... no tämä on vaan esimerkki!). Kotona taas saatetaan antaa helpommin periksi lapsen kiukuttelulle, kun taas hoitopaikassa ollaan johdonmukaisempia jne. Näin lapsi oppii käyttäytymään kunnolla ainakin jommassa kummassa paikassa ja saa tietotaitoa siitä, miten pitäisi käyttäytyä. Kuten huomaatte, yritän lievitellä lapsiparkkien käyttöahkeruuden aiheuttamaa hentoista (onneksi vain hyvin hentoista!!) omatunnon kolkutusta :D. Tätä sanotaan kai äiti-ilmiöksi...
Suora lainaus kirjasta: "Dunning-Kruger-ilmiöksi sanotaan sitä, ettei tietämätön ymmärrä ymmärtävänsä vähän. Ihminen, jolla oikeasti olisi tietoa, arvioi tietotasonsa tavallista alemmaksi." Siksiköhän mulla on välillä niin tietämätön olo oman alani asioista, vaikka olen opiskellut niitä niin monta vuotta. Ja toisinpäin, ne asiat jotka mielestäni handlaan hyvin - esim. lapsenkasvatus - mitenköhän sen laita on ihan oikeasti? Kas siinä päivän pohdintaa... Tuo oli kyllä niin hyvä sana, että se oli pakko kirjoittaa ylös.
Lapsenkasvatuksessa tulee varmasti tehneeksi jonkinlaisia virheitä, mutta yhtä varmaa on, että tekee jotain oikein. Mietin lasten hoitoon viemistäkin toisaalta kasvatuksellisten riskien hajauttamisena. Hoitaja on ehkä parempi kasvatuksellisesti jossain ja minä taas parempi jossain toisessa asiassa. Ehkä lapsen hoitoon vieminen hajauttaa sitä riskiä, jolla estetään se, että lapsi saisi aina järjestelmällisen epäonnistunutta kasvatusta samassa asiassa. Esimerkiksi hoitaja voi aina revetä, kun lapsi pelleilee pöydässä. Kotona pelleilylle ei kuitenkaan naureta (eipä... no tämä on vaan esimerkki!). Kotona taas saatetaan antaa helpommin periksi lapsen kiukuttelulle, kun taas hoitopaikassa ollaan johdonmukaisempia jne. Näin lapsi oppii käyttäytymään kunnolla ainakin jommassa kummassa paikassa ja saa tietotaitoa siitä, miten pitäisi käyttäytyä. Kuten huomaatte, yritän lievitellä lapsiparkkien käyttöahkeruuden aiheuttamaa hentoista (onneksi vain hyvin hentoista!!) omatunnon kolkutusta :D. Tätä sanotaan kai äiti-ilmiöksi...
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Eka harjoittelupäivä takana :)
No niin, eka lyhyt harjoittelupäivä lypsykarjatilalle jäi tänään taakse. Mukava kokemus näin asfaltin kasvatille, vaikka maataloudesta ammattillista kokemusta onkin. Ehdittiin katsomaan hieman lypsyrobottiohjelman toimintaa, laskemaan hiehoja ja tarkistamaan, että niiden korvamerkit olivat paikallaan.
Lypsyrobotin toiminnasta kertova ohjelma kertoi jokaisen lehmän lypsykerroista: Moneltako lehmä on robotilla käynyt, onko lypsy onnistunut, mikä on maitovirtaus, paljonko maitoa on saatu ja kuinka paljon olisi seuraava odotettavissa oleva maitomäärä. Lehmä saa robotilta koneen mittaaman rehuannoksen, joka houkuttelee sen useimmissa tapauksissa itse robotille. Joitakin lehmiä täytyy kuitenkin opastaa robotille tai avustaa lypsyn aikana, jos esim. robotti ei löydä kunnolla utaretta sen poikkeavan rakenteen vuoksi. Onneksi ohjelma kertoo, kuinka kauan viimeisimmästä lypsykerrasta on ja kuinka paljon maitoa olisi odotettavissa, joista vilkaisemalla voi hyvin nähdä mikä lemmuista tarvitsee sillä hetkellä "saattohoitoa" robolle ;). Robotille avustettavat lehmät ovat kaikkien lehmien tapaan omia persooniaan. Jollekin lehmälle riittää, että sitä hiukka kannustaa ylös parresta niin se kipittää jo kiltisti robotille. Toisille reitti täytyy taas opastaa "sorkasta pitäen" loppuun saakka. Jotkut lehmät käyvät robotilla joskus, mutta vitkuttelevat toisena päivänä. Joitakin lehmiä täytyy aina opastaa ja ne on saatettava robolle kolme kertaa päivässä, mikä on suositeltava lypsykertojen määrä päivässä.
Lypsyrobotin toiminnasta kertova ohjelma kertoi jokaisen lehmän lypsykerroista: Moneltako lehmä on robotilla käynyt, onko lypsy onnistunut, mikä on maitovirtaus, paljonko maitoa on saatu ja kuinka paljon olisi seuraava odotettavissa oleva maitomäärä. Lehmä saa robotilta koneen mittaaman rehuannoksen, joka houkuttelee sen useimmissa tapauksissa itse robotille. Joitakin lehmiä täytyy kuitenkin opastaa robotille tai avustaa lypsyn aikana, jos esim. robotti ei löydä kunnolla utaretta sen poikkeavan rakenteen vuoksi. Onneksi ohjelma kertoo, kuinka kauan viimeisimmästä lypsykerrasta on ja kuinka paljon maitoa olisi odotettavissa, joista vilkaisemalla voi hyvin nähdä mikä lemmuista tarvitsee sillä hetkellä "saattohoitoa" robolle ;). Robotille avustettavat lehmät ovat kaikkien lehmien tapaan omia persooniaan. Jollekin lehmälle riittää, että sitä hiukka kannustaa ylös parresta niin se kipittää jo kiltisti robotille. Toisille reitti täytyy taas opastaa "sorkasta pitäen" loppuun saakka. Jotkut lehmät käyvät robotilla joskus, mutta vitkuttelevat toisena päivänä. Joitakin lehmiä täytyy aina opastaa ja ne on saatettava robolle kolme kertaa päivässä, mikä on suositeltava lypsykertojen määrä päivässä.
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Arjen pyörteissä lapsiparkkeja käyttäen ;)
Päivä lähti jälleen käyntiin pääsiäisvapaiden jälkeen. Viikonloppu vierähti mummolassa ja anoppilassa, tyttö nautti kovasti serkkujen seurasta. Vapaan aikana äitikin sai herkutella suklaalla ilman huonoa omaatuntoa, tein itselleni sen verran löysät säännöt kevätkunto-ohjelmaan (Enintään kolme päivää herkuttelua "erikoistilanteissa", pääsiäinen kuuluu ehdottomasti erikoistilanteisiin ;D). Tämän johdosta pystyin lähtemään tänä aamuna hyvällä omallatunnolla salia kohden. Käyn aika usein arkisin salilla. Kuntoilu onnistuu, sillä tytön voi jättää siksi ajaksi salin lapsiparkkiin. Aivan pelastuspalvelu, aamupäivät ovat hieman hiljaisempia ja salilla on vakiohoitaja. Tyttö onkin ollut parkissa jo aika pienestä, jopa puolivuotiaasta lähtien. Viime kesänä lapsiparkki oli nimittäin niin hiljainen viikolla, että tämä oli mahdollista. Tytön temperamentti on myös aika avoin eikä vierastava, joten parkkiin jättö on ollut minulle äitinä suhteellisen helppoa. Joskus tosin huono omatunto pyyhkäisee aivosopukoihin, mutta rauhoittelen itseäni kertomalla että olen kuitenkin tytön seurassa loput 23 tuntia vuorokaudesta. Parkissa on ollut sekin hyvä puoli, että se on kouluttanut MINUA jättämään tytön välillä jonkun muun hoteisiin. Äidin kalvava omatunto on aika voimakas tunne. Ennen lapsen saantia ihmettelin väsyneitä äitejä, jotka eivät pyytäneet hoitoapua. Nyt ymmärrän paremmin, mistä tämä johtui. Mummoloiden sijoittuminen noin 300 km:n päähän on osaltaan kannustanut myös tutkiskelemaan lastenhoitovaihtoehtoja.
Huomenna tyttö jää maksulliseen Mll:n lapsiparkkiin, kun menen tekemään parin tunnin harjoittelua tilalla, josta kerroin aiemmin. Onneksi meille, tämäkin parkki on ollut kyllä yllättävän hiljainen, eikä lapsia ole usein kolmea enempää (vaikka parkki maksaa vain 3 € tunti!). Pari viikkoa sitten tyttö oli yksin parkissa seuranaan KOLME hoitajaa, yksi varsinainen työntekijä ja kaksi harjoittelijaa. Ei ollut aikuishuomiosta pulaa :). Parkki on avoinna arkipäivisin yli 1-vuotiaille lapsille. Toivotaan, että toiminta jatkuu hiljaisuudesta huolimatta mahdollisimman pitkään, sillä tällainen on kyllä monen vanhemmalle erinomainen etu arjen helpottamiseksi. Kiitos Mll, taidanpa maksaa nyt jäsenmaksusi ennen kuin unohdan...
Sujuvaa paluuta arkeen kaikille lukuisille lukijoilleni! ;D
Huomenna tyttö jää maksulliseen Mll:n lapsiparkkiin, kun menen tekemään parin tunnin harjoittelua tilalla, josta kerroin aiemmin. Onneksi meille, tämäkin parkki on ollut kyllä yllättävän hiljainen, eikä lapsia ole usein kolmea enempää (vaikka parkki maksaa vain 3 € tunti!). Pari viikkoa sitten tyttö oli yksin parkissa seuranaan KOLME hoitajaa, yksi varsinainen työntekijä ja kaksi harjoittelijaa. Ei ollut aikuishuomiosta pulaa :). Parkki on avoinna arkipäivisin yli 1-vuotiaille lapsille. Toivotaan, että toiminta jatkuu hiljaisuudesta huolimatta mahdollisimman pitkään, sillä tällainen on kyllä monen vanhemmalle erinomainen etu arjen helpottamiseksi. Kiitos Mll, taidanpa maksaa nyt jäsenmaksusi ennen kuin unohdan...
Sujuvaa paluuta arkeen kaikille lukuisille lukijoilleni! ;D
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Ihanat kalorit ;)
Hetkellinen blogikirjoitusjumitus iski ja mietin mikä voisi olla seuraava aihe. Koska tämä asia vaikuttaa arkeen ja vie siitä jonkin osan aikaakin, voiton vei nuo "ihanat kalorit" ja niiden laskeminen näin kevään kynnyksellä. Olen normaaleissa mitoissa, mutta mulla on painossa haamuraja, jonka ylityksen jälkeen alan aina laskemaan kaloreita kalorilaskuri.fi -sivustolla (Yleensä tämä haamuraja ylittyy yllätys yllätys - joulun tienoilla :D). Tätä on jatkunut noin kahdeksan vuotta, joten siitä on tullut jo jonninmoinen strategia :D.
Onnistun usein tulemaan nelisen kiloa alaspäin laskurin avulla, jonka jälkeen löysään ja olen käytännössä useimmiten tavoitepainon ja haamurajan keskivaiheilla. Nyt alaspäin meno ei ole kuitenkaan onnistunut niin nopeasti kuin ennen... AUTO! Sä viet mun rahat ja kulutat kalorit mun puolesta ;). Arkiliikunnan väheneminen vähentää näköjään PALJON peruskulutusta. Olen siis laskeskellut tammikuusta lähtien ja nyt on taidettu mennä reilu kilo alaspäin vajaassa kolmessa kuukaudessa, vaikka olisin tietty halunnut saavuttaa tavoitteen jo aikoja sitten. Toisaalta eipä tuokaa hukkaan heitettyä laskemista ole, sillä jos en olisi sitä tehnyt, niin paino olisi kyllä varmasti lähtenyt nousemaan - semmonen herkkusuu mää olen.
Jutta Gustavsberg kehotti tekemään itselleen elämäntapasäännöt ohjelmassaan, mikä oli mielestäni hyvä vinkki. Mun säännöt menee nyt näin:
1. Haamuraja kalorilaskennalle alenee nyt kilolla - heippa hei neljän kilon jojo, tervetuloa 3 kiloa.
2. Lasken kaloreita melkein joka päivä, jos haamuraja on ylitetty. Yhden viikonloppupäivän saan löysäillä. Sitten kun ollaan haamurajan alapuolella, saan löysäillä yhden illan ja viikonloppupäivän.
3. Juhlapyhinä/erikoistilanteissa saa löysäillä korkeintaan kolme päivää peräkkäin - oltiin haamurajan yläpuolella tai ei. (Vanhempien luona/anoppilassa/juhlia/kaverit kylässä tms.)
4. Pidä huolta lihaskunnosta, (= laihtuessa voi laihtua myös lihaksista jollei ylläpidä lihaskuntoa - jos lihakset rapistuu peruskulutus vähenee)
Tällä hetkellä lasken kaloreita -150 kcal vajeella, joka laihduttaa teoriassa noin 200 g viikossa.
Tänään syöminkinhommeli onnistui, 1730 kcal plakkarissa ja menu on alla. Valion pehmeä rahka marjojen kanssa on nälkäisen illan pelastus, mantelirouhe tuo mukavasti purtavaa mukaan. Olen myös ihastunut Leaderin laktoosittomiin proteiinipatukoihin - erinomainen suklaankorvike lakt. intolerantille. Kahvi tulee nautittua maitovaahdolla, mikä on hyvä herkunkorvike, jos pitää esim. kermavaahdosta (Tupperwarella oli taannoin myynnissä kätevä maitovaahdotin, joka on käytössä joka päivä). Kaupan vihanneslasku lisääntyy aina kun kalorinlasku alkaa. Illallisen kanssa oli mm. parsakaalia, lehtiselleriä, porkkanaa ja sipulia. Hieman työlästä pilkkoa, mutta eipähän ole sit niin nälkä pelkän pihvin ja perunan jälkeen. Valmistelun välttämättämyys auttaa myös hahmottamaan paremmin ruoka-ajan ja muun ajan toisistaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)