Ruokailuhaasteita

Puuro jää pöydälle, äiti koittaa houkutella syömään, tulee tiukka ei. Toinen tuputusyritys, nyt tulee itku. Tjaah, ei näytä uppoavan. Ensi kerta ruokailuun on vasta päivällä, onkohan tyttö aivan huonolla tuulella siihen asti, miettii äiti huolestuneena. Itku jatkuu vaikka ruokailu jää, syliin pitäisi päästä. Äiti pakkaa tavaroita mukaan, jotta päästään lähtemään, itku loppuu kun päästää ovesta ulos. Aamupäiväkerhossa ei itkua näy, vaan meininki on iloinen. Lounas uppoaakin tosi hyvin ja ihan itse syötynä.

Aika normimeininkiä meillä viime aikoina, ei voi muuta kuin katsoa peiliin. Takaraivossa on hyyyvin vahva alitajuinen käsitys siitä että lapsen pitää syödä joka kerta hyvin, vaikka toisaalta moni muu lähde viittaa siihen, että lapsen ruokailusäätely toimii kyllä, vaikka välillä tulisi syötyä vähemmänkin (tai ei lainkaan). Eräs neuvolantäti oli sanonut osuvasti: Aikuinen päättää mitä syödään, lapsi päättää kuinka paljon. Tuo jälkimmäinen lause pääsee itseltä usein unohtumaan.

Ruokaa menee hukkaan, mikä tuntuu ilkeältä, kun on maatalousalalla huomannut konkreettisesti kuinka paljon työtä sen ruoan eteen täytyy oikeasti tehdä. No, ehkä ne tähteet voi sitten syödä itse ;).

Kyselin kokemuksia lapsen syöttämisestä tai syöttämättä jättämisestä eräältä äitipalstalta. Sormiruokailijoiden äidit kertoivat, että lapsi saattaa syödä jonain päivänä vain joillakin lusikallisilla, mutta toisena päivänä sitä voi upota monta lautasellista. Tämä rauhoitti mieltä ja alan olla enemmän sitä mieltä, että voisin vähentää vihdoin sitä ruuan tuputusta ja houkuttelua syömiseen erilaisilla vippaskonsteilla (Kuten pingu-videoiden katselulla samaan aikaan, kun tungetaan puuroa naamariin, tunnustan...).

Motivaatio lapsen vapaaseen ruokailuun tulee ehkä eniten omasta painonhallinnasta. Onhan se oikeasti aika rasittavaa, että jos ei laske säännöllisesti niitä helekutin kaloreita, niin paino rupeaa AINA nousemaan. Oma kylläisyyssäätely toimii vasta, kun on tupannut itsensä niin täyteen, että vastaavalla määrällä olisi ruokkinut kaksi afrikkalaiskylää. Nottinghamissa tehdyt tutkimustulokset antavat nimittäin viitteitä siitä, että sormiruokailu voisi helpottaa aikuisiän painonhallintaa, sillä lapset oppivat pitämään terveellisimmistä ruokavaihtoehdoista. (Suomenkielinen lähde, englanninkielinen lähde). Sormiruokailevat pitivät myös vähemmän makeasta... (Nimim. sokerirotta.)

Täytyypä neuvotella asiasta toisen lapsen syöttämisestä vastuussa olevan henkilön kanssa. Toivottavasti löydetään asialle joku hyvä ratkaisu.

Erilaisuuden hyväksymisestä

Päivän filosofinen purkaus. Me ollaan kaikki niin erilaisia, mutta kuitenkin niin samanlaisia. Kaikilla on jonkinlaisia tarpeita, joiden tyydyttämiseen tarvitaan muita ihmisiä. Mielenkiintoista on se, mitä tapahtuu, kun toinen ihminen estää tarpeen toteutumisen. Silloin ihmisten välille syntyy konflikti ja usein konflikti voi johtua erilaisuudesta.

Mulla on tarve auttaa ihmisiä ja tarve tulla myös kuulluksi ja ymmärretyksi. Eräässä ihmissuhteessa toteutin tarvettani auttaa, kun kuuntelin ystäväni valitusta hänen vaikeasta elämäntilanteestani. Vähitellen tilanne kuitenkin pitkittyi ja aloin tuntea jo oloni likakaivoksi. Tilanne turhautti siksi, että valitus ei itseasiassa tuntunut auttavan ystävääni yhtään, sillä jos jokin asia sai ratkaisun toinen tuli tilalle. Suurin ongelma kuitenkin lieni se, etten kokenut itse tulevani vastavuoroisesti kuulluksi ja ymmärretyksi. Rohkaistuin ottamaan asian esille ja kertomaan siitä hänelle. Toivoin, että hän kysyisi minulta enemmän kysymyksiä. Minulle on ominaista, että jos keskustelukumppani ei kysy, vaan puhuu enimmäkseen omasta elämästään, oletan, ettei hän ole minun elämästäni kovin kiinnostunut. Hän taas toivoi, että puhuisin oma-aloitteisemmin, sillä hänellä on se mielikuva, että jos toinen ei kerro, hän ei välttämättä halua puhua omasta elämästään. Opettavaista, näimme asiat vaan niin erilaisella tavalla.

Kumman näkökulma on sitten "oikea"? Pitäisikö kaikkien ihmisten olla oma-aloitteisia polottajia vai pitäisikö ihmisten esittää enemmän kysymyksiä kiinnostumisen merkiksi? No ei kumpikaan. Ehkäpä ratkaisuna on kultainen keskitie kahden eriluonteisen ihmisen välille. Mutta ennen kuin sitä keskitietä voi määrittää, on nostettava erilaisuudesta aiheutuvat ongelmat pöydälle. Se ei ole kovin helppoa, huomattavasti helpompaa on demonisoida toisen ihmisen käyttäytyminen, vaikkapa puhumalla hänestä selän takana. Se helpottaa oloa, sillä toisen käyttäytymismalli vaikuttaa valituksen jälkeen "huonommalta" - mutta onko se kovin rakentavaa?

Erilaiset ihmiset voivat tiedostaa toisen luonteenpiirteet, jotka poikkeavat huomattavasti omastaan. Me näemme asiat niin eri tavalla, että sitä on hankala välillä nähdä. Paras tapa lienee kysyä, miltä pallo sinun puoleltasi oikein näyttää. (Ja jos toinen ei näytä kysyvän vastaavasti pallonpuoliskostasi, paras tapa lienee vaan polottaa ;D).

Lesson learned, thank you.

Suvi-illan pyöräily

Kesä etenee ja tuo kaikenlaisia pohdintoja päähän. On tullut tehtyä kaikenlaista kotiäippäilyn lisäksi.

Liikunnan kesän päätavoite, ihka ensimmäinen Suvi-Illan pyöräily (92 km), tuli pyöräiltyä kesäkuun puolessavälissä. Reitti oli kiva, sää suosiollinen ja tielle karanneet lampaat alkumatkasta toivat hieman ulkomaantunnelmaa. Tuli niin Irlanti mieleen, jossa olen työskennellyt nuorempana. Toki asia oli epäonninen lampaiden omistajien kannalta. Pääasia ajossa oli, että pääsin maaliin. Tämä voi olla hyvinkin potentiaalinen ikineuvos -kuntopyöräily, sillä matka on sopivan haastava (pakko treenata) ja Forssa sijaitsee mukavia sukulaisia lähellä, mutta kohtuullisen matkan päässä kotoa.

Järjestelyt toimivat kohtuu hyvin, mutta kehitettävääkin toki löytyi. Ensimmäinen juomapiste löytyi 19 km:n päästä, toinen 56 km:n päästä. Tämän jälkeen ei esitteessä ollut lainkaan mainintaa juomapisteistä, mutta yksi löytyi yllättäen vielä 84 km:n kohdalla. Yleensä juomapisteiden tiheys pitäisi mielestäni lisääntyä kisan loppua kohden mennessä, tässä kävi vähän toisinpäin. Kävin matkan varrella kyläkaupassa 53 km:n kohdalla ostamassa vähän evästä (retkihän tuo kisa mulle enemmän oli, kun tavoite oli vain läpipääsy), sillä en tiennyt mitä syötävää seuraavalla taukopaikalla tarjottaisiin. Mielestäni olisi hyvä idea tehdä kyläkauppiaan kanssa yhteistyötä ja asettaa sinne taukopaikka, jolloin kilpailijat voisivat tarvittaessa ostaa täydennyksiä jos kilpaeväät eivät riittäisi. (Kilpailueväänä oli mm. Danonen jogurttijuomaa, mikä ei minunlaiselleni laktoosi-intolerantikolle sovellu lainkaan.)

Suurin miinus kisassa oli mitättömän oloinen maalialue. Tien laidalla oli sirulukijakehikko, johon yksi maalinhoitaja minut opasti, eikä paikalla ollut lainkaan yleisöä tai edes kylttiä "maali". Tuli vähän semmonen olo, että tässäkös tämä nyt oli. Kysyin ihan oikeasti kilpatoverilta että tultiinko me nyt maaliin :D. Ehkä tätä urheilujuhlan tuntua voisi jotenkin kehittää tässä kisassa. Ymmärrän kyllä, että maaliintulo ei voinut olla stadikalla, sillä juoksu lähti jo sieltä, eikä tilaa ollut. Maali voitaisiin kuitenkin järjestää paikalle, mihin yleisön on helppo tulla kannustamaan. (Parkkipaikkoja ja tilaa löytyy myös tien sivusta.) Kisasta jäi kuitenkin kokonaisuudessaan hyvä fiilis, sillä polkeminen tuntui rennolta. Jouduin rauhallisentahtisena polkemaan suuren osan matkasta yksin sen jälkeen, kun lyhyemmän matkan polkijat kääntyivät eri suuntaan. Jaksoin kuitenkin silti hyvin, vaikka vastatuultakin oli matkassa.

Seuraava tavoite on hieman hämärän peitossa. Menen viikonloppuna Pia
Sundstedtin ohjaamalla pyöräilyleirille Norrvallaan på svenska. Ganska spännande, tycker jag! :) Motivaatio on ollut liikunnan osalta hieman matalapaineessa tavoitteen puutteen takia, mutta ehkä viikonloppu tuo jonkinlaista uutta inspistä kehiin... Bottniacyclingen olisi yksi potentiaalinen tavoite, mutta täytyy vähän katsoa päivä kerrallaan mitä selkä sanoo asiasta...

Perhepäivähoito alkoi

Nyt alkoi uusi etappi koettu pikkuneidin elämässä. Perhepäivähoito alkoi! Olen tähän asti käynyt tekemässä lyhyitä työpäiviä lapsiparkin avulla, mutta saatiin vihdoin ihan oikea hoitopaikka 10 päivää kuukaudessa. Käytiin tutustumassa hoitopaikkaan eilen parin tunnin ajan. Tänään jätettiin isännän kanssa tytteli hoitoon aamupäiväksi. Kovin oli totinen ilme, kun lähdimme pois. Onneksi puolen päivän aikaan hakiessa tyttö naureskeli hoitajallekin ja vaikutti kovin tyytyväiseltä. Hoitaja varoitteli, että lapsi voi olla hoitopäivien jälkeen tavallista väsyneempi. Uni tulikin heti puolen päivän jälkeen, vaikka viime päivinä unen tulon kanssa on ollut hieman taistelua. Kotona oli kyllä aamulla kummallinen tunne lapsen hoitoonjättämisen jälkeen. Mietin mitä tekisin, kaiken maailman kuntoilusuunnitelmat pyörivät jo mielessä. No.. Nukuin tunnin. Ja pyöräilin kuntosalille ja takaisin irtisanomaan sopimukseni määräajan jälkeen (mitään en salilla ehtinyt tekemään :D).

Hoitoon vienti tuntuu kyllä jotenkin ihmeellisen vaivattomalta. Aamupalaakaan ei tarvitse syöttää, vaippa vaihtoon vaan ja tytteli hoitopaikkaan. Lapsiparkkiin mennessä on täytynyt miettiä kaikki ruuat, lusikat ja ruokalaput, mutta hoitopaikasta saa melkein kaiken (paitsi tietenkin vaipat ja vaihtovaatteet.). Ja tokihan se on kiva, että tyttö pääsee ulkoilemaan. Lapsiparkissa tuo puuhastelu tapahtuu vain sisällä.

Osa-aikatyön tekeminen hoitovapaalla on kyllä mielestäni mieltä virkistävää. Samalla saa pehmeän laskun työelämään. Ainut huono puoli vaan on talous, jonka takia yleensä sitä työtä tehdään. Nyt se on vähän toisinpäin. Menetetyn hoitorahan ja hoitomaksujen jälkeen saatu käteen jäävä raha palkasta on vähemmän kuin hoitoraha ennen osa-aikatöitä. No, mä en näitä töitä rahan takia tee vaan kokemuksen, mutta voin uskoa miksi osa-aikatyö on usein pienten lasten äitien kohdalla vähemmän kiinnostava vaihtoehto.

Pikku-joogi perhepäivähoitolainen